Heipsan ystävät!
Tällä viikolla on kiirusta riittänyt. Aloitin nimittäin vihdoin ja viimein maanantaina yläkerran pikkuvessamme remontoinnin. Kyllä vain! Ja eilen sain maalattua viimeisen sivellinvedon! Vielä toki remontti jatkuu muilta osin, mutta nyt on ohi seinälaattojen maalaus. On muuten hyvin pikkutarkkaa ja aikaavievää puuhaa. Nyt täytyy vain toivoa, että maalaukset pitävät.
Ja koska remontti ei ole kuitenkaan kokonaan valmis, niin en laita vielä kuvia pikkuvessastamme. Mutta lupaan, että kun suuri hetki koittaa ja juhlimme uudistetun wc:mme avajaisia (toivottavasti jo ensi viikolla), laitan kuvia myös tänne blogiin. Nyt vain toivotaan, että lopputulos on yhtä kaunis, kuin mitä mielessäni olen ajatellut sen olevan..
Mutta asiasta tikun varteen.
Väitin tänään miehelleni, että jos haluaisin, saisin hänet tekemään ihan juuri niinkuin haluan. Ilman että mieheni edes huomaisi, että olen manipuloinut hänet tekemään tahtoni mukaan. J:n ilme synkkeni ja hän totesi, että ei kai se nyt mikään ihme ole, kun hän on niin kiltti ja minä saan aina tahtoni läpi.
Voi kamala. Voitonriemuni siitä, että kaiken takana on nainen, rapisi syvään häpeään. Ei kai siinä tosiaan ole mitään hienoa, että manipuloi niin kaunista ja puhdasta mieltä, minkä mieheni omistaa.
Ja enhän minä sitä tietenkään oikeasti tee. Olin vain sotatantereella kaikkien naisten puolesta.
Tai siis milloin me aikuiset opimme? Nyt kolmen lapsen jälkeen voin ihan hyvin vannoa ja vakuuttaa, että vauva-aika lapsiperheessä on parisuhteelle aikamoinen mullistus. Ennen oltiin niin ihastuneita ja rakastuneita sen oman ihanan puolison kanssa. Tehtiin kaikkea yhdessä, käytiin elokuvissa, naurettiin ja katseltiin lumoutuneina toisen kauniita piirteitä. Ihailtiin toisen älyä ja tapaa, jolla hän aina muisti ottaa sinut huomioon. Ja muistatteko ne ihanat pienet hipaisut ruokapöydässä, ihaileva katse väkijoukon yli.. Mmm..
Ja yht'äkkiä koko elämä on kaaosta. Hyvin hallittu päivärytmi on sekaisin pienen käärön ilmestyttyä paikalle. Ja voi kuinka sitä pientä kääröä rakastetaan! Ihan hillittömästi. Yhdessä aviopuolison kanssa tuijotetaan pientä tuhisevaa kääröä ja annetaan sille kaikki! Ihan mielellään koko elämä ja vähän enemmänkin!
Ja joskus sitten unohdetaan vilkaista sitä vieressä olijaa. Sitä, kenen kanssa kaikki saatiin aikaan. Ja sehän aikuisten, vanhempien pitäisi muistaa.
Nainen käy läpi aikamoisen muodonmuutoksen: 9 kuukaudessa laihuliinista hervottoman kokoiseksi jättilläiseksi. Jäljelle jää ryppyinen maha, mikä (luojan kiitos!) kutistuu aika myöden takaisin omaksi vatsaksi. Mutta eihän sitä silloin voi vielä tietää. Yht'äkkiä vatsassa ei enää asukaan ketään (sekin kesti aika kauan tottua, että kukaan ei oikeasti potkikaan enää vatsassa, vaan mahan möyrintä johtuikin nälästä, eikä pienestä asukista). Onpas yksinäistä. Mies ei enää tulekaan siluttelemaan mahaa ja juttelemaan hellästi sen pienelle asukille, eipä tietenkään, kohtu on tyhjä, ei siellä enää kukaan asu ja ihanuus köllöttelee jo isukin vatsalla. Nyt ei ole isillä enää syytä taputella äitiä. Nyt keskitytään siihen tärkeimpään. Niinkuin äitikin tekee.
Äiti alkaa vähän vieraantua isästä: Isä käy sentään töissä. Isä näkee ihmisiä, tarttuu työpaikallaan haasteisiin (käyttää siis aivojaan!!), käy lounaalla, jää joskus ylitöihin ja saa ylennyksen! Äiti on kotona, hoitaa lastaan (tehtävistä tärkeintä!), unohtaa asioita, lieden päälle ulos lähtiessä ja sitäpaitsi aivotkin valuvat maidon mukana ulos kehosta. Äidistä tuntuu, että hänestä on yht'äkkiä tullut ihan hirveän tyhmä. Toivottavasti kukaan ei esitä liian vaikeita laskutehtäviä. Jostain syystä kertotaulukin tuntuu omituiselta. Ehkä se palautuu mieleen, jos oikein kovasti pinnistelee muistia.
Isä tulee töistä kotiin. Äiti on tehnyt ruuan, jos on ehtinyt, isä on pettynyt, jos ei ole ruoka valmiina. Ei kai isä sitä ääneen sano, alkaa vain tekemään ruokaa, mutta äiti näkee sen isän kasvoista. Kumpikaan ei ymmärrä toisesta yhtään mitään, eikä varsinkaan sitä, miksi ei ole aikaa! Tehdä ruokaa, harrastaa, nauttia elämästä, toisista ja lapsista.
Päätetään yhdessä, että jotain pitää tehdä: tehdään matka! Yhteinen matka perheen kanssa lähentää! Ja vielä mitä: olisihan se pitänyt tietää, että lapsiperheen matkoihin kuuluu lasten matkaväsymys, oksentelu ja kiukuttelut yleisillä paikoilla. Matkan jälkeen ollaan väsyneitä ja turhautuneita: hirveästi meni rahaa ja kaikki ovat helpottuneita, kun ollaan jälleen kotona ja normaalirutiineissa. Hyvä puoli matkan teossa oli, että vanhemmat eivät ehtineet keskustella keskenään, voi olla että jotain rumaa olisi tullut sanottua. Äiti kuitenkin päättää ajatella positiivisesti matkasta jälkeenpäin ja tartuttaa sen isään: ainakin saatiin vähän vaihtelua perheen elämään! Niinpä niin, ajattelee isä ja lähtee töihin lomailemaan.
Eikös kuulosta tutulta? Tämä on nähty niin monta kertaa. Kuultu niin monta kertaa ja kaikkihan sen tietävät: vauva-aika on parisuhteelle rankkaa aikaa. Siitä nyt kerrotaan jokaisessa lehdessä ja ihan selkeästi tosielämästä on tunnistettavina tämä sekava aika. Joten minkä takia sitä ei kuitenkaan vielä YMMÄRRETÄ? Sehän on hitsi vie, itsestäänselvyys! Suurin osa avioeroista tapahtuu tuona aikana!
Ajatella, jos sen sijaan ymmärtäisi ja muistaisi, että "HEEEIII!! AI NIIN!!! TÄMÄ on siis SE aika elämästä! Nyt voin siis alkaa tappelemaan puolisoni kanssa ihan hyvin! .. Tai sitten voisin muistaa, että tässä vaiheessa KAIKKI tappelevat eniten, joten vika ei ole kenessäkään meistä, ei asioissa, ei käyttäytymisessä, ainoastaan tässä ajanjaksossa! Minä voin mennä sen yläpuolelle!.. Sitäpaitsi minä en halua avioeroa, enkä oikeastaan riidelläkään. Yritetään nyt vain porskuttaa tässä eteenpäin ja nauttia vauva-ajasta sen aikaa, kun sitä kestää." Ja sitten, puolison seuraavan tiuskaisun jälkeen kävisikin halaamassa, taputtamassa tai antamassa suukon poskelle. Silloin voisi olla tyytyväinen: olisi oppinut ymmärtämään tietyn ajanjakson elämässä ja olisi jälleen oman elämänsä herra (Tai rouva, jos olet se äiti-ihminen..)!
Näin se vain on. Jos vain kaikki sen ymmärtäisivät ja omaksuisivat, olisi avioerojakin varmasti vähemmän. Ja pahaa mieltä, riitoja ja öisiä kyyneleitä.
No mitenkä se liittyy ajatukseeni mieheni manipuloinnista? Kas näin: jos mies on perheessä se, ketä käy töissä, elättää perheen ja on näin ollen taloudellisesti perheen pää, voi vaimo helposti uppoutua syvälle itsesääliin: "minulla kun ei ole edes omaa palkkaa..". Silloin voi vaimoa piristää tieto siitä, että hän on kuitenkin se, kuka määrää, mihin lapset pukeutuu, millä lääkärillä käydään, millaisissa lakanoissa nukutaan ja mitä mieskin tänään syö päivälliseksi. Ja jos nainen haluaa jotain, vaikkapa uuden valaisimen, ei ole iso vaiva saada mies vakuuttuneeksi lampun tarpeellisuudesta (koska entinen särisee omituisesti, ajatella, jos se vaikka räjähtää!!).
Näihin viisaisiin.. tai vähemmän viisaisiin ajatuksiin toivottelen siis kaikille:
Hyvää yötä,
nähdään taas!!
