Tiedättekö, olen vähän viime aikoina soutanut ja huovannut (oliko tuo nyt oikea sana ollenkaan??). Törmäsin eräänä päivänä kiinteistönvälittäjän koulutukseen. Oi, siinäpä ala, jonka haluaisin oppia! Kauniita asuntoja, ei niin kauniita asuntoja, sisustuksia, ihmisiä, keskustelua, haasteita. Juu-u! Ehdottomasti haluan hakeutua kiinteistövälittäjän koulutukseen! Harjoittelu tapahtuisi kiinteistönvälitys -yrityksessä ja välillä oltaisiin koulussa. Ajatella, ihan kaikessa rauhassa saisi opiskella alaa koulussa ja tästä saisin itselleni vielä uuden uran! Keväällä, ennen irtisanoutumistani jo olin aikeissa hakeutua tähän ammattiin, mutta mieheni toppuutteli: ole nyt hetki kotona, tee niitä messutöitä ja myöhemmin sitten.. Mutta nyt tiesin, että koulutus ei ollut tupsahtanut eteeni muuten vain, vaan se oli kohtalo ja yksinkertaisesti tarkoitti sitä, että minusta tulee kiinteistönvälittäjä ja minun pitää hakeutua heti koulutukseen!
Kyselin varovaisesti mieheni mielipidettä: tietenkin hänen puolestaan sopi, että haen koulutukseen. (Hänpä varmaan ajatteli, että koulutus alkaa joskus vuonna papu ja aina voi käydä niinkin, etten edes pääsisi koulutukseen..). Mutta kuinkas kävikään? Hakijoita oli yli 100 ja 16 pääsee mukaan. Ensin piti käydä kouluttajien haastattelussa ja sitten vielä työpaikan haastattelussa. Kaikki tapahtui noin viikossa. Ja hitsi vie! Minä pääsin koulutukseen!! Upeata!
Mutta arvaattekos miten oikeasti kävi? Minua alkoi epäilyttämään.. Haastattelujen välissä pohdin, olenko nyt kuitenkaan ihan viisas? Kiinteistönvälittäjän työ ei varmastikaan ole ihan helpoimmasta päästä. Varoitteluja sateli: ei missään nimessä sovi perheelliselle, vie kaiken ajan, asiakkaat eivät jätä sinua koskaan - eivät koskaan - rauhaan. Hyvästi vapaat viikonloput. Olet silloin näytöissä. Ja puhut puhelimessa yöt ja päivät.
Siis eihän tämä häiritsisi minua. Ja jos alkaisi kovasti häiritsemään, niin sitten varmasti ei enää kannattaisi jatkaa kiinteistönvälittäjänä. Eräs tuttu kiinteistönvälittäjä kertoi, että se on asenteesta kiinni, miten ottaa haasteellisen työajan. Niin minäkin ajattelen. Asenne pitää olla oikea. Oi, ja kyllähän minulla onkin! Minä kun niin haluaisin päästä kiinteistönvälittäjäksi..
Mutta sitten rakas mieheni alkoi suostutella: Etkös voisi olla vielä vaikka ensi kesän loppuun asti kotosalla? Kun menet töihin, olet taas aina menossa.. Mietin, että aloitin juuri teatteritaiteen opinnotkin. Mitenköhän niille käy? Sekin oli yksi unelma.. Opiskella teatteria..
Kun olin käynyt työpaikan haastattelussa, tunsin, että hitsi vie, tulin hyvin toimeen myyntipäällikön kanssa ja voipi olla, että tosiaan pääsen koulutukseen mukaan ja pian minulla on uusi kiva työpaikka! Kerroin miehelleni, että luulenpa tosiaan, että saan sen paikan. Mieheni murisi vastaukseksi jotain, mistä en saanut selvää. Ilmeestä näki, että innostukseni ei tarttunut. Sanoin, että voisitko nyt vastata tai kommentoida jotenkin asiaa. Nyt oli miehen ilme murjottava: "Minä en kyllä ymmärrä, miksi sinne pitää mennä? Etkös nyt voisi olla vuoden kotona ja sitten hakeudut vasta töihin". Hänen mielipiteensä oli, etten vielä ollut ehtinyt tarpeeksi kauan olla kotona. Kaipa se niinkin on. Kesä meni aika pitkälle messuhommissa ja kouluthan suurin piirtein vasta alkoivat. Remontti, jonka ajattelin tehdä loppuun, ei ole vielä päässyt edes alkamaan.. Niin paljon on vain kotona ollut tekemistä.
Kun vein kuopuksen tarhaan, tuli sieltä tuttu äiti vastaan. Äiti oli lapsensa kanssa käynyt hammashoitajalla. Ja hän ihaili sitä, kun sai niin myöhään tuoda lasta tarhaan (yhdeksän aikoihin). Oli niin valoisaa! Normaalisti äiti lähti jo seitsemältä töihin. Tunsin pientä haikeutta: Oikeasti. Minä voin kuitenkin kotona ollessa valita, vienkö lapsen päiväkotiin vai en. Haluanko sen tehdä klo 09.00 vai vasta klo 10.20. Jos tarhassa on jotain sairauksia liikkeellä tai jos pikkuisellani on vaikka yskää, voin valita, että enpäs tänään viekään häntä tarhaan. Jos olisin töissä, joku aina joutuisi joustamaan: minä, työpaikka tai lapset. Kotona ollessa voin valita, että ainakaan lapsen ei tarvitsisi tuossa tilanteessa joustaa.
Ymmärrätte kai? Alkuinnostuksen jälkeen tajusin, että ei tässä auta mikään muu, kuin keskeyttää koko koulutus, ennenkuin se oli ehtinyt edes alkaa. Joten otin ja soitin koulutukseen ja sen jälkeen työpaikkaan, jossa oli käynyt työhaastattelussa, kertoakseni, että minut pitää jättää pois luvuista ainakin tällä kertaa. Kerroin, että jouduin tuskailemaan päätöksen kanssa, mutta luulenpa että tämä on oikea vaihtoehto perheelleni. Puheluiden jälkeen olo oli hieman ontto: Höh, melkein olin jo unelma-ammatissani. Sitten soitin miehelleni. Tunsin, että miehelle hymy nousi puheluiden aikana. No, olihan se vähän kiireistä aikaa, kun minäkin olin töissä, joten nyt kyllä kotona olisi taas kaikki paremmin hallinnassa - ainakin seuraavan vuoden ajan.
Ja olihan kokemus nyt antoisa: Nyt oikeasti en haaveile kiinteistönvälittäjän ammatista, ennenkuin kaikki ovat oikeasti kyllästyneet kotona olooni. Ja kumpikin miehistä: sekä kouluttaja, että kiinteistövälitystoimiston myyntipäällikkö toivoivat, että ottaisin uudestaan yhteyttä heti kun haen taas työpaikkaa. Jes, vaikka siis unelmat siirtyivät vuodella eteenpäin, on minulla jo kaksi kontaktia valmiina, kun päätän aloittaa uuden urani kiinteistökuningattarena!
Sellaisia soutamisia ja huopaamisia siis meillä.
Nyt: oikein ihanaa viikonloppua kaikille ja nähdään taas!
Katja
