Rautakaupassa

Aina joskus voi mieskin yllättää iloisesti. Ainakin minun mieheni tänään.

Stressasin valmiiksi töissä koko päivän tämän illan ohjelmaa. Tarkoitus oli lähteä rautakauppaan hakemaan tarvikkeita urakalle, joka huomenna alkaa täällä meillä kotona. Eli makuuhuoneeseen asennetaan liukuovi. Sen lisäksi portaat, jotka tällä hetkellä ovat männyn väriset avoportaat, saavat pintaansa valkoisen värin ja niistä tehdään kiinteät. Näin saan portaiden alle kullan kallista säilytystilaa kaikille tuikitarpeelliselle, mikä vielä tällä hetkellä on säilytyksessä pahvilaatikoissa (mitä en oikeasti ole kohta vuoteen tarvinnut - saatika kaivannut). Mutta joka tapauksessa, lisää säilytystilaa siis luvassa.

Ja tiedättehän te miehet? Mitenkä jotkut heistä eivät voi sietää kaupoissa käyntiä. Ei edes rautakaupassa käyntiä, minkä nyt luulisi vetävän maskuliinisuutensa takia miehiä puoleensa kuin sienet kärpäsiä.  Mutta ei kyllä minun miestäni. Itse saatan seistä montakin hetkeä laattaseinän vieressä ihailemassa laatan mattaista pintaa, kauniita kaaria ja kuvitella mielessäni, mihin se parhaiten sopisi ja mitä sen rinnalle olisi ihana laittaa, jotta kummankin materiaalin kauneus vain korostuisi. Ja voi, kun katson vain pari metriä etäämmäs, näenkin jo ihanaa, aitoa kivipintaa, joka houkuttelee koskettamaan ja melkein jopa ostamaan, kunhan vain tietäsi mihin sen laittaisi ja kuka asennuksen tekisi.. Innostunkin melkein suunnittelemaan kivillekin jo paikan, kun totean, että taisin jäädä yksin kauppaan ja että mieheni on ajat sitten lähtenyt ulos koko kaupasta ja mököttää auton ratin takana. Sitten saankin lopun iltaa lepytellä ja mieheni kiukuttelee iänikuista virttä siitä, miten kaikkeen ei tarvitse koskea ja jos ollaan menossa hakemaan ovilistaa, niin haetaan se lista ja marssitaan ulos. Eikä jäädä hiplailemaan ja toljottelemaan jokaista seinää ja esinettä. Ajat sitten siis totesin, että käyn mieluiten itse rauta - sisustus - vaate - ja ruokakaupassa, ja ihan yksin, koska silloin ehdin oikeasti, ilman huonoa omaatuntoa, tutustumaan kaikkeen hienoon tarjontaan, mitä kaupasta löytyy!
Joten, ymmärrätte varmaan, miksi stressasin tätä iltaa. Meidän oli tänään pakko mennä yhdessä rautakauppaan, koska tuotteet, jotka haimme rautakaupasta, eivät olisi mahtuneet autoomme, vaan piti lainata peräkärry. Enkä minä ole koskaan ajanut autoa peräkärryn kanssa. Joten ei auttanut, mies piti ottaa mukaan.

Mutta kuinka iloisesti voikaan mies yllättää! Ensinnäkin hän ei kertaakaan kysynyt, milloin voidaan lähteä. Ei kertaakaan näyttänyt kyllästyneeltä (siis ei kertaakaan - voitteko kuvitella!) ja sitten, kun todettiin, että nyt tulee kiire, hän ei edes suuttunut! Päinvastoin! Kello oli tasan 20.30, kun kysyimme myyjältä peräkärryn vuokrausta. Myyjä kertoi, että juu, kyllä saa lainata, mutta puolen tunnin päästä pitäisi kärry olla taas pihassa. Jos ei ole, tulee ylimääräisiä kustannuksia. Voihan vitsi. Peräkärryä oli pakko lainata, että hommat pääsevät huomenna alkamaan ja aikaa oli siis tasan puoli tuntia täyttää peräkärry, ajella 20 minuutin matka kotiin 10 minuutissa ja takaisin, jotta  peräkärry on kaupassa takaisin ennen sulkemisaikaa. Mieheni ehdotti, että pitäiskö huomenna sitten.. Mihin minä totesin epätoivoisesti, että kyllä me nyt ehditään! Hae vain auto ja peräkärry ja sitten mentiin! Mieheni meinasi sanoa jotain, mutta näki ilmeestäni, että nyt ei kannata väittää vastaan. Ja mehän ehdittiinkin!! Jee!!

Nyt alakerrassa on kaikki valmiina huomista varten. Ja rauha on meidän perheessä. Lapset nukkuu ja mies rentoutuu kirjan ääreessä. Ja minä taasen täällä netissä.
Heippa vaan kaikille! Palataan taas!