24. helmikuuta 2012

Pirkolle ja Tuukalle

Hmm.. Kesti hetken miettiä tälle bloggaukselle otsikkoa. Päätin, etten kirjoita sitä vielä, koska en ihan heti tiedä, mikä olisi sopiva. Haluanpa tänään kirjoittaa tästä päivästä, mikä oli aika rankka. Vähän taustaa itsestäni ensin: jos minulla on tosi kurjaa tai sitten minulle on tapahtunut jotain tosi ikävää, avaudun ystäville. Mitä enemmän ja useammalle puhun, sitä parempi olo tulee. Jossain vaiheessa tuntuu sitten siltä, että nyt tästä aiheesta on jauhettu ihan tarpeeksi ja kaameimman yli on päästy. Ja sitten rauhoitun ja asia unohtuu. Tai ainakin asia on selvitetty. Ja matkan - vuodatuksieni - aikana, olen saanut hyviä neuvoja, jotka saavat minut ajattelemaan asioita toiselta näkökannalta tai sitten sellaiselta, mikä itsellä ei ole tullut edes mieleen. Joka tapauksessa, olo on taas hyvä.

Nyt taidan kaivata vähän sellaista. Joten, kirjoittelenpa tänne blogiin. (Ystäville on jo vuodatettu, mutta kirjoittaminen saa asettelemaan sanat ihan erilailla, kuin puhuessa. Ehkä vähän harkitummin.)

Eli tänään olimme siis lähisukulaisen hautajaisissa. Tiesin, että päivästä tulee rankka. Lähdimme eilen jo kohti Turkua, jossa hautajaiset vietettiin. Majoitumme ystävän luokse yöksi ja ehdimme hyvin kirkkoon ennen tilaisuuden alkua. Oli hienoa nähdä lähimmät ja vähän vieraammat sukulaiset kaikki yhdessä kokoontuneena kunnioittamaan yhteisen läheisemme poismenoa.

Istuimme vanhempieni kanssa kirkon eturivissä. Ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni, kun urut kajahtivat soimaan. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Niiskutuksia alkoi kuulua ympäri kirkkoa. Kuvittelin itseni leffoihin, jossa kuvataan sitä suoraselkäistä rouvaa, joka kasvot liikkumattomina tuijottaa kirkon alttaria ja arkkua ilmekään värähtämättä mustassa puvussaan. Ajattelin, että voisin itsekin olla kuten nainen elokuvassa. Itkemättä, hiljaa sisällä surren. Jos oikein kovasti ajattelen niin, voin ehkä onnistua ja olla sukumme tukipilari. Kaikille niille, jotka istuvat selkäni takana. Ja kyyneleet vain jatkoivat virtausta.

Häkellyin, kun pienin poikani kiipesi syliini ja kietoi kätensä itkien kaulani ympärille. Ei kai vasta 3-vanha voi ymmärtää toisen ihmisen poismenoa? Varsinkin, kun poikani ei ole nähnyt poisnukkunutta sukulaistani ainakaan puoleen vuoteen. En raaskinut viedä lasta kipeänä vanhusta tartuttamaan. Joten ei kai pieni poikani osaa kaivata sukulaistani. Itku, joka pienestä pojasta lähti oli lohduton. Ja sitä itkua kesti koko tilaisuuden läpi. Halusin lohduttaa lastani ja jäin ihmettelemään sitä voimaa, mikä voi olla meitä ympäröivillä tunteilla pieneen lapseen. Yritin taas olla se suoraselkäinen rouva leffasta, joka kantaa huolet ja murheet ilme värähtämättä. Ihan vain siksi, ettei pojallani olisi paha mieli. Jos vaikka rohkeuteni valaisi poikaani sitä samaa rohkeutta. Taas kuivasin pieniltä poskilta kyyneleitä. Ja omiani.

Kun kirkon väki risti kätensä ja painoi päänsä rukoukseen, teki poikani sylissäni samoin. Ihan hiljaa, sylissäni, mitään kyselemättä, tuijotti hän silmät kyynelissä, suupielet alaspäin, pieniä rukoukseen suljettuja käsiään. Ja minä ihmettelin. Edessämme ei istunut ketään, kenestä hän olisi voinut ottaa mallia. Tottakai poikani näki, että ristin omat käteni rukouksen ajaksi. Mutta miten kiltisti, mitään kyselemättä, apein mielin, hän teki samoin. Kauniit, pienet sormet puristivat toisiaan tiivisti koko rukouksen ajan.

Kun urut jälleen kajahtivat soimaan, kietoi poikani kädet kaulaani ja itkien sanoi, että haluaa lähteä kotiin. Kuiskasin, että heti kahvin ja mehun jälkeen lähdetään.

Kirkossa olo oli rankaa. Poismennyt sukulaisemme oli niin lähellä.. ja kuitenkin niin kaukana. Uskon kuitenkin, että hän pääsi rakkaan miehensä luokse, jota hän jo niin kovasti kaipasikin. Ikävä jäi vain vaivaamaan meitä muita. Mutta loppujen lopuksi. Mitään merkittävää ei jäänyt sanomatta. Ja hän oli varautunut ja odottanut miehensä luokse pääsyä jo vuosia.

Rankka päivä. Mutta jotain ehkä opinkin. Tai ainakin uskon oppineeni. Nimittäin sillä mitä tunnemme, on suuri merkitys lapsen mielessä. Ja kasvatuksessa. Ei tarvitse sanoa yhtään mitään, mutta lapsi jo tietää, mitä tunteita ilmassa leijuu. Lapset ovat paljon herkempiä kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu, kuin mitä me aikuiset. Ei minun mieheni itkenyt, vaikka minä itkin. Lapseni itkivät. On ihan turha kuvitella, että jos itsellä on kurja olo, ei lapset sitä huomaa. Lapsi huomaa heti. Ja jää tuijottamaan sinua silmiin. Ja odottamaan vastausta: miksi sinulla on kurjaa. Aikuinen ei huomaa. Ehkä aikuinen on vuosien myötä hävittänyt kyvyn tulkita tunteita ja ilmassa leijuvaa ilmapiiriä. Tai ehkä aikuisella on vain aina niin kiire.

Ja toinen opetus. Hymy. Ja hauskanpito. Se on vain niin helppoa ja luontevaa lapsille. Sitä pitää tarjota lapsille mahdollisimman usein ja mahdollisimman paljon. Tai siis minun pitää tarjota sitä lapsilleni. Yhtä paljon, kuin mitä he tarjoavat sitä minulle. Ehkäpä sitten lapsistani kasvaa ihmisiä, jotka ottavat toisia ihmisiä huomioon ja ymmärtävät tarjota empatiaa läheisilleen silloinkin, kun läheiset eivät sitä odota saavansa..

Kiitos omaiselleni, joka tänään saateltiin miehensä viereen nukkumaan. Meille tulee sinua ikävä. Jäät tänne meidän muistoihimme elämään lämpimänä, välittävänä ihmisenä, vaikka jatkatkin omaasi siellä jossain muualla miehesi rinnalla. Teillä on varmasti kaikki hyvin. Ja siitä me olemme iloisia. Vaikka vähän itkemmekin ikäväämme.

Huomenna kaikki on taas meilläkin hyvin.

Nähdään taas!


ps. Onpa vaikea tämä otsikon aihe.. Taidan laittaa vain "Pirkolle ja Tuukalle"..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti